911


 

Avasin pitkään mietittyäni laatikon, johon olin varastoinut kaikki lehdet syyskuun 11 päivän jälkeen.

 

Talouspessimismiä

http://www.nilstorvalds.fi/start/suomeksi/artikel-11969-12991.html

Norjan tapahtumien jälkeen
 

Veropamfletti ilmestyi marraskuun 15 päivänä

Ja vaihtoehtoja veropolitiikassa - onko niitä ja voiko niitä olla?

Olen parhaillaan toimittamassa pamflettiä veropolitiikasta. Erittäin mielenkiintoinen tehtävä. Mutta mitä enemmän luen pamfletin kirjoittajien artikkeleita sitä vaikeammaksi tehtävä näyttää kehittyvän.

Miksi?

Ylikilpailutettu talousjärjestelmä synnyttää tavoitteita, joita kukaan ei pysty sovitamaan samaan järjestelmään. Kaikki Hetemäki-työryhmän esitykset (ja kaikki ne esitykset joita kukaan ei uskalla esittää ennen vaaleja mutta jotka ovat jo avvistettavissa työryhmän selvitysten pohjalta) johtavat hyvinvointivaltion murentumiseen.

Juuri siksi on vähän surullista - ja vaarallista, että yhdelläkään puolueella ei ole kanttia sanoa mitä tästä tulee.

 

Vaihtoehtoja talouspolitiikassa

Talouspolitiikassa ei ole aikoihin tuntunut syntyvän vaihtoehtoja. On valtiovarainministeri mistä puolueesta tahansa, vaihtoehtoja on yhtä vähän kuin ulkopolitiikassa Kekkosen aikaan. Viikko sitten tämä yksimielisyyden kupla – tai pitäisikö sanoa tämäkin kupla – puhkesi. Eikä se ollut mikään yksinomaan suomalainen ilmiö.

Financial Times teki jutun Fedin avointen markkinoiden komiteasta – siis siitä komiteasta joka vanhaan hyvänuskoisuuden aikaan kokoontui Alan Greespanin johdolla ja päätti Yhdysvaltain finanssipolitiikasta ja sitä kautta maailman menosta. Koko sivun artikkelissa markkinakomitean jäsenet jaettiin kyyhkysiin ja haukkoihin, ja jaon perusteena oli jäsenten suhtautuminen elvytykseen.

Haukkojen johtohahmo on Jeffrey Lacker, joka varoittaa Fedin oikeuksien laajentamisesta ja liiallisesta elvyttämisestä. Hänen perussanomansa on, että talous on kääntymässä nousuun ja että nyt pitää jo etsiä ns. exittiä eli ulospääsyn menetelmiä.

Kyyhkysten johtohahmo on Janet Yellen tai Eric Rosengren. He pelkäävät että talouden nousu tulee olemaan hidas ja vaivalloinen ja että talouden kapasiteetin ja todellisen tuotannon välillä on huomattava kuilu, joka saattaa pahentaa talouden kehitystä.

Kaikkien politiikkojen tuntema Sokea Kreettakin näkee että taustalta löytyy yhteiskunnallisia tai poliittisia näkemyseroja. Kyyhkyset ovat helposti demokraatteja, haukat republikaaneja.

Financial Timesin artikkeli julkaistiin marraskuun 13. päivänä. Kaksi päivää myöhemmin Helsingin Sanomissa oli artikkeli, jossa yhdeksän kansantalousgurua otti kantaa Suomen elvytykseen. Vähän samantapainen jako kuin Fedin markkinakomiteassa oli havaittavissa tässäkin tapauksessa. Kolme oli kohtalaisen tyytyväisiä hallituksen veroelvytykseen, kuusi suhtautui siihen enemmän tai vähemmän kriittisesti. Ei liene mikään yllätys, että kaksi kolmesta suomalaisesta haukasta on Etlan ja EK:n palveluksessa. Kriittisin kyyhkynen oli köyhyystutkija Markus Jäntti.

Suomalaisessa keskustelussa nousi keskeisimmäksi teemaksi reaalitalous. Työttömyys kasvaa huolestuttavasti ja saamme lähes päivittäin lukea uusista lomautuksista ja potkuista. Amerikkalaisen finanssikriisin hyökyaallot lyövät Suomenlahden rantaan samaan aikaan kun puunjalostusteollisuuden rakenteelliset ongelmat kaatuvat päällemme. Tässä on ongelman ydin, ja se ongelma on laaja ja vaikea.

Lähes sattumalta törmäsin hollantilaiseen tutkijaan Dirk Bezemeriin. Hän toimii Groningenin kuninkaallisessa yliopistossa ja kirjoittaa silloin tällöin kiperiä huomautuksia Financial Timesiin. Tämän palstan nettiversiosta löytyy linkki Bezemerin artikkeleihin.
(http://www.rug.nl/staff/d.j.bezemer/research)
Bezemerin teesi on, että olemme menettämässä otettamme reaalitaloudesta. Tämä tapahtuu kahdella eri tavalla. Ensinnäkin kehittyneet markkinatalousmaat - Yhdysvallat etunenässä - ovat kolmen viimeisen vuosikymmenen aikana luoneet itselleen valtavan velkakuorman. Kysymyksessä ei ole pelkkä valtionvelka, vaan koko yhteiskunnan velka. 80-luvulla tämä velka oli vielä jonkinlaisessa järkevässä suhteessa kansantuloon, mutta tänä päivänä velkaa on kuusi kertaa bruttokansantuloa suurempi.

Toista tapaa menettää ote kutsutaan yleensä globalisaatioksi. Sen tarkoitus oli että markkinatalousmaat saisivat takaisin sijoituksensa Kiinaan voittojen ja finanssioperaatioiden kautta. Viimeisen vuoden tapahtumien valossa tämä ei näytä kovinkaan uskottavalta. Seurauksena on joko uusi romahdus tai hiipivä protektionismi, sillä muitakaan menetelmiä ei ole.