Tillbaka
Kävin viime viikolla Berliinissä. En ollut siellä pelkästään nauttimassa kansainvälisestä tunnelmasta tai jalkapalloon hurahtaneista saksalaisista - ja hurahtaminen on oikeastaan väärä sana kuvaamaan perjantain häviön jälkeistä tilannetta… Osallistuin Berliinissä konferenssiin, jonka teemana oli osallisuus – eri tavalla toimintarajoitteisten ihmisten osallisuus yhteiskunnassamme.
Toimintarajoitteet ovat aina suhteellisia ja usein yhteiskunnan aikaansaamia. Eikä meillä – jotka niin helposti haksahdamme yliarvioimaan omaa pätevyyttämme ja luokittelemme sen mukaan yhteiskunnan normaaliutta – ei meillä ole mitään erityistä syytä ylpeillä. Kun seuraa maailman menoa, ei se ihan järkevien ihmisten aikaansaannokselta näytä. Kuitenkin suurin osa maailman talousjohtajista ja politiikan tähdistä pitävät itsensä viisaina – ja palkitsevat itseään ikään kuin olisivat muita pätevämpiä ja parempia.
Tämä onkin huolen aiheeni.
Ihmisten maailmankuva koostuu pienistä merkityksellisistä sirpaleista, joita he sitten oman kokemuksensa pohjalta yhdistävät maailmankuvan sikermäksi.
Minäkin kerään näitä sirpaleita, kääntelen ja vääntelen niitä ja yritän sovittaa ne joksikin merkitystä kantavaksi kuvioksi.
Perjantaiaamuna luin paikallisesta lehdestä että Vihreät olivat vetäneet pois kannatuksensa Nordreihn-Westfalenin kristillis-demokraattien johtamasta hallituksesta. Tämä tieto oli yksi päivän sirpaleista.
Mutta mistä se kertoi ja mihin kuvioon se kuului?
Luulen, että tämän pikkukriisi – jokainen pikkukriisi Saksassa on tänä päivänä vakava kriisinpoikanen EU:ssa – lähti liikkeelle Saksan hallituksen säästöpaketista. Sekä Liittopäivien Vihreät että sosialidemokraatit ovat tiukin äänensävyin haukkuneet esitystä – eikä siinä toden totta mitään erityisen kehuttavaa olekaan. Jos esitystä pitäisi jotenkin kuvata, niin voisi sanoa että se edustaa melko puhtaaksiviljeltyä tatchermismia – verot ja sosiaalikustannukset alas. Mutta juuri tässä tatcherismissa piileekin koko jutun ydin.
Jokainen vallassa oleva hallitus joutuu tänä päivänä toteuttamaan tatcherilaista politiikkaa. Se on monen huonon valinnan ja päätöksen seuraus. Näitä päätöksiä tehtiin umpimähkään jo 90-luvulla ja ymmärtämättä mihin ne itse asiassa suuntautuivat. Olemme siis päätöksenteon polkuriippuvuuden uhreja ja se hajoittaa poliittista ja demokraattista järjestelmäämme. Siitä on kysymys myös Nordrhein-Westfalenin kriisissä. Samasta syystä Perussuomalaisten kannatus kasvaa ja juuri siinä piilee SDP:n kriisi. Se puolue jota itse edustan valitsee ehkä vielä heikomman strategian: me puhumme ikään kuin mitään vakavaa kriisiä ei olisikaan. Se tuntuu välillä vielä valheellisemmalta.
Ongelman ydin on tässä: politiikan ja siten myös demokratian pelikenttä on kaventunut. Tämä kehitys on jyrkässä ristiriidassa sen demokratiakäsityksen kanssa jonka puitteissa länsimainen hyvinvointiyhteiskunta rakennettiin. Ja ellei demokratian pelikenttää voida tai halua laajentaa, järjestelmä sortuu ristiriitoihinsa.
Tästä järjestelmän sortumisesta on jo riittävästi merkkejä.
Süddeutsche Zeitungissa oli lauantaina Jagdish Bhagwatin haastattelu. Bhagwati on tunnettu intialaissyntyinen taloustieteilijä, joka viime vuosikymmeninä on puolustanut hyvin konservatiivista, ellei suorastaan taantumuksellista, globalisaation tulkintaa Nyt hän pelkää orastavaa kauppasotaa. Pääsyyllisenä Bhagwati pitää finanssipiirien toimintaa.
Vielä jyrkemmän tuomion langettaa Hans-Werner Sinn, yksi Euroopan arvostetuimpia taloustietelijöitä. Sinn osoittaa numeroilla miten mielettömässä maailmassa me yritämme elää. Talousministerit ja valtiovarainministeriöiden korkeimmat virkamiehet itkevät muutamien miljoonien sosiaalimenojen vuoksi. Samaan aikaan valtiot maksavat satoja miljardeja pelastaakseen pankkeja.
Pankkien vaikeudet syntyivät kuitenkin juuri maailmantalouden epätasapainoista. Saksan pankit lainasivat miljardeja lisätäkseen saksalaisen teollisuuden vientiä.
Ja kuka maksaa?
Eurooppalainen keskiluokka! Me maksamme tämän laskun ja seuraava lasku on jo valmiina kassakoneessa. Kierros vielä sillä keskiluokkainen maksaja on jo tiedossa. Mutta kasvavat tuloerot ja vanheneva väestö johtavat siihen ettei maksajia ole riittävästi.
Silloin järjestelmä sortuu.
Ei me kyllä ihan viisaita olla.
Politiikan tulevaisuus
28.06.2010
Kuka maksaa? Olen valitettavasti täysin vakuuttunut siitä, että kriisin laskun maksaa keskiluokka joko veroilla tai inflaation kautta.
Politiikan tulevaisuus
Kävin viime viikolla Berliinissä. En ollut siellä pelkästään nauttimassa kansainvälisestä tunnelmasta tai jalkapalloon hurahtaneista saksalaisista - ja hurahtaminen on oikeastaan väärä sana kuvaamaan perjantain häviön jälkeistä tilannetta… Osallistuin Berliinissä konferenssiin, jonka teemana oli osallisuus – eri tavalla toimintarajoitteisten ihmisten osallisuus yhteiskunnassamme.
Toimintarajoitteet ovat aina suhteellisia ja usein yhteiskunnan aikaansaamia. Eikä meillä – jotka niin helposti haksahdamme yliarvioimaan omaa pätevyyttämme ja luokittelemme sen mukaan yhteiskunnan normaaliutta – ei meillä ole mitään erityistä syytä ylpeillä. Kun seuraa maailman menoa, ei se ihan järkevien ihmisten aikaansaannokselta näytä. Kuitenkin suurin osa maailman talousjohtajista ja politiikan tähdistä pitävät itsensä viisaina – ja palkitsevat itseään ikään kuin olisivat muita pätevämpiä ja parempia.
Tämä onkin huolen aiheeni.
Ihmisten maailmankuva koostuu pienistä merkityksellisistä sirpaleista, joita he sitten oman kokemuksensa pohjalta yhdistävät maailmankuvan sikermäksi.
Minäkin kerään näitä sirpaleita, kääntelen ja vääntelen niitä ja yritän sovittaa ne joksikin merkitystä kantavaksi kuvioksi.
Perjantaiaamuna luin paikallisesta lehdestä että Vihreät olivat vetäneet pois kannatuksensa Nordreihn-Westfalenin kristillis-demokraattien johtamasta hallituksesta. Tämä tieto oli yksi päivän sirpaleista.
Mutta mistä se kertoi ja mihin kuvioon se kuului?
Luulen, että tämän pikkukriisi – jokainen pikkukriisi Saksassa on tänä päivänä vakava kriisinpoikanen EU:ssa – lähti liikkeelle Saksan hallituksen säästöpaketista. Sekä Liittopäivien Vihreät että sosialidemokraatit ovat tiukin äänensävyin haukkuneet esitystä – eikä siinä toden totta mitään erityisen kehuttavaa olekaan. Jos esitystä pitäisi jotenkin kuvata, niin voisi sanoa että se edustaa melko puhtaaksiviljeltyä tatchermismia – verot ja sosiaalikustannukset alas. Mutta juuri tässä tatcherismissa piileekin koko jutun ydin.
Jokainen vallassa oleva hallitus joutuu tänä päivänä toteuttamaan tatcherilaista politiikkaa. Se on monen huonon valinnan ja päätöksen seuraus. Näitä päätöksiä tehtiin umpimähkään jo 90-luvulla ja ymmärtämättä mihin ne itse asiassa suuntautuivat. Olemme siis päätöksenteon polkuriippuvuuden uhreja ja se hajoittaa poliittista ja demokraattista järjestelmäämme. Siitä on kysymys myös Nordrhein-Westfalenin kriisissä. Samasta syystä Perussuomalaisten kannatus kasvaa ja juuri siinä piilee SDP:n kriisi. Se puolue jota itse edustan valitsee ehkä vielä heikomman strategian: me puhumme ikään kuin mitään vakavaa kriisiä ei olisikaan. Se tuntuu välillä vielä valheellisemmalta.
Ongelman ydin on tässä: politiikan ja siten myös demokratian pelikenttä on kaventunut. Tämä kehitys on jyrkässä ristiriidassa sen demokratiakäsityksen kanssa jonka puitteissa länsimainen hyvinvointiyhteiskunta rakennettiin. Ja ellei demokratian pelikenttää voida tai halua laajentaa, järjestelmä sortuu ristiriitoihinsa.
Tästä järjestelmän sortumisesta on jo riittävästi merkkejä.
Süddeutsche Zeitungissa oli lauantaina Jagdish Bhagwatin haastattelu. Bhagwati on tunnettu intialaissyntyinen taloustieteilijä, joka viime vuosikymmeninä on puolustanut hyvin konservatiivista, ellei suorastaan taantumuksellista, globalisaation tulkintaa Nyt hän pelkää orastavaa kauppasotaa. Pääsyyllisenä Bhagwati pitää finanssipiirien toimintaa.
Vielä jyrkemmän tuomion langettaa Hans-Werner Sinn, yksi Euroopan arvostetuimpia taloustietelijöitä. Sinn osoittaa numeroilla miten mielettömässä maailmassa me yritämme elää. Talousministerit ja valtiovarainministeriöiden korkeimmat virkamiehet itkevät muutamien miljoonien sosiaalimenojen vuoksi. Samaan aikaan valtiot maksavat satoja miljardeja pelastaakseen pankkeja.
Pankkien vaikeudet syntyivät kuitenkin juuri maailmantalouden epätasapainoista. Saksan pankit lainasivat miljardeja lisätäkseen saksalaisen teollisuuden vientiä.
Ja kuka maksaa?
Eurooppalainen keskiluokka! Me maksamme tämän laskun ja seuraava lasku on jo valmiina kassakoneessa. Kierros vielä sillä keskiluokkainen maksaja on jo tiedossa. Mutta kasvavat tuloerot ja vanheneva väestö johtavat siihen ettei maksajia ole riittävästi.
Silloin järjestelmä sortuu.
Ei me kyllä ihan viisaita olla.