Tillbaka
20100510 Ykköspalsta 5
Olin viikonloppuna kahden vaiheilla kirjoittaako Kreikasta vai varsin mielenkiintoisesta kirjasta jonka löysin sattumalta. Kreikasta minulla on erittäin huonot vibat, mutta niin on kai kaikilla, ja olen melkein sitä mieltä, että pitäisi vain leikata irti koko eurosta. Tämä tapa hoitaa asioita ei ole enää pelastettavissa. Olemme eläneet yli varojemme ja jotkut meistä ovat tehneet sitä vielä enemmän kuin toiset. Nyt uhkaa taloudellisen uusliberalismin vedenpaisumus.
Mutta asiaa harkittuani päädyin siihen, että Kreikasta kirjoittavat kohta kaikki ja aiheesta ehtii vielä kirjoittaa kun seuraava maa putoaa kuoppaan. Valitsin siis kirjan. Kyllä sekin – tavallaan – liittyy Kreikan ja kulttuurimme ongelmiin.
Muutama päivä lentoliikennettä sekoittaneen tuhkapilvihälyn jälkeen istuin lentokoneessa. Yleisestä sekaannuksesta johtuen koneessa oli ainoastaan ranskankielisiä lehtiä enkä ole lukenut ranskaa koulussa. Olen kuitenkin lehtien ja kirjojen suhteen lähes neuroottinen: aina pitää olla jotain lukemista ja ulkomaalaiset lehdet ovat herkkua. Niistä saa aina toisenlaisia näkökulmia kuin kotoisista. Otin siis lukemiseksi Liberation’in ja Le Mond’in.
Le Mondista löysin mielenkiintoisen artikkelin, jossa ranskalainen filosofi nimeltään Alain Ehrenberg vastasi hänelle esitettyihin kysymyksiin. Ranskalaisilla on kyllä varsin omaperäinen tapa kirjoittaa kieltään, mutta sanoja vääntämällä ja kääntämällä sain jonkinlaisen tolkun haastattelusta.
Siinä käsiteltiin yhteiskunnan sairauksia, tai ehkä pikemminkin yhteiskunnallisia sairauksia tai yhteiskunnan rajujen muutosten seurauksina syntyvien sairauksien muotoja.
Ehrenberg on viime vuosikymmeninä kirjoittanut neljä kirjaa. Niissä hän yrittää ymmärtää mitä yksilönä oleminen tarkoittaa kovaa vauhtia johonkin suuntaan kiitävässä kulttuurissamme. Hänen kolmannen kirjansa nimi on La fatigue d’être soi: Dépression et société. Se on juuri käännetty englanniksi nimellä The Weariness of Self eli Väsymys minuuteen: Depressio ja yhteiskunta. Kotiin tultuani tilasin kirjan, ryhdyin lukemaan ja ällistyin.
Eräs Ehrenbergin lähtökohdista on, että länsimaiksi kutsuttu osa maailmasta kävi läpi erittäin syvän murroksen 50- ja 60-luvuilla. Murros liittyy sekä demokratiaan että siihen normistoon, jonka puitteissa yritämme suunnistaa alati monimutkaistuvassa maailmassa. Demokratia on järjestelmä, jossa joudumme itse valitsemaan miten tilanteita ratkaistaan. Jos demokratia toimii, ovat kansalaiset sitoutuneita päätöksiin, myös epämiellyttäviin sellaisiin. Jos demokratia ei toimi, syntyy erilaisia populistisia irtiottoja tästä kansalaisvastuusta. Lopputulos voi olla erittäin hankala, koska poliittinen eliitti ei yleensä ymmärrä tätä. EU:ssa demokratia ei toimi. Siksi Kreikan eliitti ei halunnut sitoutua, ja siksi me suomalaisetkaan emme sitoudu maksajan rooliin.
Ehrenberg kiinnittää huomiota myös asian toiseen puoleen. Syvällisen murroksen seurauksena seisomme kaikkien uusien ratkaisujen edessä yksilöinä. Meidän pitää pärjätä jokapäiväisessä kilpailussa yksilöinä emmekä voi palata takaisiin vanhan kulttuurin tiukkoihin kieltoihin ja määräyksiin: sinä et saa tehdä sitä tai tätä, sinun pitää tehdä niin tai näin.
Vanhassa järjestelmässä vastuu oli hierarkioissa ja siksi näemme myös miten jotkut kääntyvät taaksepäin palvomaan menneisyyden puujumalia ja auktoriteetteja. Paluuta ei kuitenkaan ole.
Me emme aina ymmärrä miten raskasta tämä on ja miten erilaisin eväin me astumme tälle kilpatantereelle. Tilastot niin meillä kuin Ranskassakin osoittavat, että osa meistä ei kestä tätä jokapäiväistä yksilöllistä häviämistä. He vajoavat erilaisiin riippuvuuksiin ja masennukseen.
Politiikan tasolla puhumme kyllä paljon siitä, että huoltosuhdetta pitäisi korjata. Käytännössä emme vain tee juuri mitään.
Ei pärjännyt Kreikkakaan tässä kilpailussa. Olisiko nyt aika oppia jotain?
Yhteiskunnan sairaus - ykköspalsta 6
29.05.2010
Törmäsin ranskalaiseen filosofiin Alan Ehrenberg ja jouduin toteamaan että hänen kuvauksensa Ranskasta sopii aivan liian hyvin Suomeen.
Yhteiskunnan sairaus
20100510 Ykköspalsta 5
Olin viikonloppuna kahden vaiheilla kirjoittaako Kreikasta vai varsin mielenkiintoisesta kirjasta jonka löysin sattumalta. Kreikasta minulla on erittäin huonot vibat, mutta niin on kai kaikilla, ja olen melkein sitä mieltä, että pitäisi vain leikata irti koko eurosta. Tämä tapa hoitaa asioita ei ole enää pelastettavissa. Olemme eläneet yli varojemme ja jotkut meistä ovat tehneet sitä vielä enemmän kuin toiset. Nyt uhkaa taloudellisen uusliberalismin vedenpaisumus.
Mutta asiaa harkittuani päädyin siihen, että Kreikasta kirjoittavat kohta kaikki ja aiheesta ehtii vielä kirjoittaa kun seuraava maa putoaa kuoppaan. Valitsin siis kirjan. Kyllä sekin – tavallaan – liittyy Kreikan ja kulttuurimme ongelmiin.
Muutama päivä lentoliikennettä sekoittaneen tuhkapilvihälyn jälkeen istuin lentokoneessa. Yleisestä sekaannuksesta johtuen koneessa oli ainoastaan ranskankielisiä lehtiä enkä ole lukenut ranskaa koulussa. Olen kuitenkin lehtien ja kirjojen suhteen lähes neuroottinen: aina pitää olla jotain lukemista ja ulkomaalaiset lehdet ovat herkkua. Niistä saa aina toisenlaisia näkökulmia kuin kotoisista. Otin siis lukemiseksi Liberation’in ja Le Mond’in.
Le Mondista löysin mielenkiintoisen artikkelin, jossa ranskalainen filosofi nimeltään Alain Ehrenberg vastasi hänelle esitettyihin kysymyksiin. Ranskalaisilla on kyllä varsin omaperäinen tapa kirjoittaa kieltään, mutta sanoja vääntämällä ja kääntämällä sain jonkinlaisen tolkun haastattelusta.
Siinä käsiteltiin yhteiskunnan sairauksia, tai ehkä pikemminkin yhteiskunnallisia sairauksia tai yhteiskunnan rajujen muutosten seurauksina syntyvien sairauksien muotoja.
Ehrenberg on viime vuosikymmeninä kirjoittanut neljä kirjaa. Niissä hän yrittää ymmärtää mitä yksilönä oleminen tarkoittaa kovaa vauhtia johonkin suuntaan kiitävässä kulttuurissamme. Hänen kolmannen kirjansa nimi on La fatigue d’être soi: Dépression et société. Se on juuri käännetty englanniksi nimellä The Weariness of Self eli Väsymys minuuteen: Depressio ja yhteiskunta. Kotiin tultuani tilasin kirjan, ryhdyin lukemaan ja ällistyin.
Eräs Ehrenbergin lähtökohdista on, että länsimaiksi kutsuttu osa maailmasta kävi läpi erittäin syvän murroksen 50- ja 60-luvuilla. Murros liittyy sekä demokratiaan että siihen normistoon, jonka puitteissa yritämme suunnistaa alati monimutkaistuvassa maailmassa. Demokratia on järjestelmä, jossa joudumme itse valitsemaan miten tilanteita ratkaistaan. Jos demokratia toimii, ovat kansalaiset sitoutuneita päätöksiin, myös epämiellyttäviin sellaisiin. Jos demokratia ei toimi, syntyy erilaisia populistisia irtiottoja tästä kansalaisvastuusta. Lopputulos voi olla erittäin hankala, koska poliittinen eliitti ei yleensä ymmärrä tätä. EU:ssa demokratia ei toimi. Siksi Kreikan eliitti ei halunnut sitoutua, ja siksi me suomalaisetkaan emme sitoudu maksajan rooliin.
Ehrenberg kiinnittää huomiota myös asian toiseen puoleen. Syvällisen murroksen seurauksena seisomme kaikkien uusien ratkaisujen edessä yksilöinä. Meidän pitää pärjätä jokapäiväisessä kilpailussa yksilöinä emmekä voi palata takaisiin vanhan kulttuurin tiukkoihin kieltoihin ja määräyksiin: sinä et saa tehdä sitä tai tätä, sinun pitää tehdä niin tai näin.
Vanhassa järjestelmässä vastuu oli hierarkioissa ja siksi näemme myös miten jotkut kääntyvät taaksepäin palvomaan menneisyyden puujumalia ja auktoriteetteja. Paluuta ei kuitenkaan ole.
Me emme aina ymmärrä miten raskasta tämä on ja miten erilaisin eväin me astumme tälle kilpatantereelle. Tilastot niin meillä kuin Ranskassakin osoittavat, että osa meistä ei kestä tätä jokapäiväistä yksilöllistä häviämistä. He vajoavat erilaisiin riippuvuuksiin ja masennukseen.
Politiikan tasolla puhumme kyllä paljon siitä, että huoltosuhdetta pitäisi korjata. Käytännössä emme vain tee juuri mitään.
Ei pärjännyt Kreikkakaan tässä kilpailussa. Olisiko nyt aika oppia jotain?