TillbakaAhneus
Harvard Business School’in työpaperisarjassa viime joulukuussa julkaistussa artikkelissa Niall Ferguson ja Moritz Schularik luonnehtivat maailmantalouden keskeisintä ongelmaa termillä ”Chimerica”. Ferguson on aikaisemminkin käyttänyt tätä nimitystä kuvatakseen Yhdysvaltain ja Kiinan erikoista keskinäistä riippuvuutta. Joulukuun kirjoituksessa hän ja Schularik kutsuvat sitä ”kehitystiensä päähän tulleeksi talouden yhteistyömuodoksi”. He olettavat, että tulevaisuuden taloushistoriassa vuosi 2010 on vedenjakajavuosi. Vaikka Fergusonin ja Schularikin johtopäätökset lähtevätkin Yhdysvaltain tilanteen kuvauksesta, viittaavat he ongelmaan, joka on sekä globaali että erityisellä tavalla Suomea koskeva.
”Chimerican” ytimenä on toisaalta suruttomuuteen perustuva ylikulutus Yhdysvalloissa, toisaalta diktatorinen sorto ja siihen elimellisesti kytkeytyvän valuuttapolitiikan synnyttämä alikulutus Kiinassa. Tämä taas johtuu Kiinan valuutan keinotekoisesta 40 prosentin aliarvostuksesta.
Suuri osa johtavista taloustutkijoista on Fergusonin ja Schularikin kanssa samaa mieltä Yhdysvaltain ylikulutukseen liittyvistä ongelmista. Joukkoon kuuluvat mm. Harvardin Dani Rodrik, Berkeleyn Barry Eichengreen, Yalen Robert Shiller, Princetonin ja MIT:n Paul Krugman, Harvardin Kenneth Rogoff ja Marylandin yliopiston Carmen Reinhart.
Poikki
ja pinoon
”Chimerica”-ongelman ratkaisu on periaatteessa yksinkertainen: Yhdysvaltain kansalaisten on opittava taas säästämään ja Kiinan on nostettava valuuttansa arvoa tuolla 40 prosentilla. Toimenpiteillä olisi siunauksellisia seurauksia: amerikkalaisten lisääntynyt säästäminen palauttaisi osan tuotannosta, varjelisi maapallon luonnonvaroja ja pelastaisi meidät ehkä uusista tai entistä syvemmistä kriiseistä. Kiinan ylinopea talouskasvu hidastuisi ja tasaantuisi eri yhteiskuntaluokkien välillä. Tämä taas antaisi maan hallitukselle ja puolueelle mahdollisuuden hallita yhteiskunnan kehitystä hieman pidemmällä aikavälillä.
Käytännössä ongelman ratkaisu on vaikeampi.
Kaikki kansainväliset suuryhtiöt ovat samantapaisessa kierteessä. Tuotannon siirtyminen halvan työvoiman maihin ja viennin laskutus dollareissa tai euroissa ovat synnyttäneet harhakuvitelman alati kasvavista voitoista. Edellytyksenä on kuitenkin, että tuotanto entistä useammin siirretään halvan työvoiman maihin. Lopputuloksena on kehittyneiden ja demokraattisten maiden kolmen perusrakenteen oheneminen ja murtuminen.
Hyvinvointivaltio ei kestä veropohjan kaventumista. Siitä seuraa että koulutus ja sen myötä innovaatiokyvyn edellytykset murenevat. Lopuksi ITC-alan teollinen rakenne käy niin ohueksi, ettei ole mahdollista ylläpitää vientiyhtiöiden ympärille syntynyttä innovatiivista pienyritysverkkoa.
Epätasapainon
vaalijat
Tästä uhasta johtuen suurimmat epätasapainot maailmantaloudessa pitää oikoa. Kansainvälinen kauppa on tienhaarassa ja kansainvälisen kaupan epätasapaino edellyttää nyt päätöksiä. Ne voivat syntyä joko eri osapuolten yksittäisillä ja toisiaan vastaan suunnatuilla toimenpiteillä tai yhteisillä globaaleilla ja tietoisesti yhteisten tavoitteiden puolustamiseksi suunnatuilla päätöksillä. Ensimmäinen vaihtoehto on todennäköisempi ja vaarallisempi. Toinen vaihtoehto lipuu hitaasti järkevän ja vastuullisen poliittisen toiminnan ulottumattomiin.
Ensimmäinen vaihtoehto on itse asiassa jo syntymässä. Huhtikuun alussa senaattori Charles Schumer (dem) teki lakialoitteen Kiinan harjoittamaa valuuttavehkeilyä vastaan. Samaan aikaan Kiinan pääministeri Wen Jiabao varoitti maataan uhkaavista protektionistisista toimenpiteistä. Martin Wolf kirjoitti huhtikuun puolessavälissä Financial Timeissa, että häntä ”on alkanut epäilyttää voiko avoin globaali talous selviytyä kriisistä”. Samassa kirjoituksessa hän – viitaten Fergusonin ja Schularikin artikkeliin – käytti uusiosanaa ”Chermany” kuvataksensa Saksan ja Kiinan varallista keskinäistä riippuvuutta. Intian ja Kiinan suhdetta on jo kutsuttu Chindiaksi. Ongelma on riistäytymässä hallinnasta.
Maailma on täten välttämättömien ratkaisujen kynnyksellä. Emme pysty tasapainottamaan rakenteellista vinoutumaa ilman että maailmankaupan volyymi alussa pienenee. Joku joutuu siis ainakin tilapäisesti kärsimään, ja politiikan – ja moraalin – kannalta on tietenkin mielenkiintoista arvioida kuka tai ketkä tässä joutuvat ensisijaisiksi kärsijöiksi.
On todennäköistä, että se kansainvälisen kaupan osallistuja, jolla on huonoin tai hitain päätöksentekomekanismi, on myös suurin kärsijä. Tämä vastaus viittaa EU:hun ja köyhimpiin kehitysmaihin.
Demokratia ja
maailmankauppa
John Gerard Ruggie kirjoitti 1980-luvun alussa embedded-ilmiöstä. Tietokonemaailmassa embedded-termi käännetään yleensä sulautetuksi järjestelmäksi. Se tarkoittaa järjestelmään diskreetisti, pinnan alle ja näkymättömästi, upotettua ohjausjärjestelmää. Ruggie käytti embedded-termiä kansainvälisen kaupan järjestelmään toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä upotetuista liberaaleista ja demokraattisista arvoista. Tätä ajatuspolkua on sittemmin Philip G. Cerny seurannut kuvatessaan neoliberaalisen talousteorian ja talousideologian vaikutusvallan kasvun kasvua. Ruggie päivitti teoriansa vuonna 2008 ilmestyneessä kirjassa Embedding Global Markets.
Neoliberalismin keskeinen opinkappale on tehokkaiden markkinoiden hypoteesi, mikä tarkoittaa - jos taas mutkia hiukan suoristetaan - että markkinoilla on aina tarvittava informaatio. Olettamuksesta seuraa, että markkinat eivät tarvitse sääntelyä tai että sääntely on pahasta.
Tämä olettamus on nyt sulautettu WTO:n, EU:n ja kansainvälisen kaupan sääntöihin. Tuloksena on sekä taloudellisesti että poliittisesti tasapainoton tila.
Tasapainon palautuksella on jo kiire.
Olen nähnyt metalli- ja elektroniikkateollisuuden piirissä esitetyn arvion, jonka mukaan Suomessa olisi vuonna 2015 vain 140 000 alan työtekijää. Nyt työntekijöitä on yli 287 000, joista 57 000 oli vuoden alussa pakkolomalla.
Suomen pitäisi tästä syystä harjoittaa talous- ja teollisuuspolitiikkaa, joka ottaa Chinlandian haasteet huomioon. Pelkkä laskelma, joka osoittaisi, minkälainen teollisuus pärjäisi uusissa olosuhteissa, auttaisi asiaa. Laskelma olisi muutenkin mielenkiintoinen, koska se osoittaisi minkä verran Suomesta on vuotanut teollisuutta muualle Kiinan aggressiivisen valuuttapolitiikan tähden. Samalla se osoittaisi miten paljon työttömyyttä ja inhimillistä kärsimystä globalisaation nykyinen muoto aiheuttaa.
Valtio
sortajana
Kotimaisessa keskustelussa esiintyy myös eräs ongelmallinen väite. Yhä enemmän päätöksiä tehdään yksinomaan markkinatalouden perustein. Kilpailuttamisen logiikka johtaa helposti siihen, ettei kansalaisten halua kuluttaa kollektiivisesti joitakin palveluja oteta huomioon. Demokratian ja markkinoiden ristiriidassa ns. markkinavoimat haluavat ehdottomasti ratkaista päätöksiä ahtaasti ymmärrettyjen etujensa mukaan siitäkin huolimatta, että Suomen kaltaisessa pienessä maassa ei joka alalla yksikertaisesti ole toimivia markkinoita.
Ongelmana tämä ei sinänsä ole uusi. Saksassa Konrad Adenauerin ja Ludwig Erhardin puolue yritti 1930-luvun taloudellisten ja poliittisten opetusten jälkeen tasapainoilla valtion ja markkinoiden vallan välillä. Samansuuntaista tasapainoilua esiintyi kaikissa demokraattisissa hyvinvointivaltioissa.
Näitä ajatuspolkuja kulkivat amerikkalaiset tutkijat Robert A. Dahl ja Charles E. Lindblom. He yrittivät kylmän sodan ennakkoluuloisessa ilmapiirissä luoda polyarch-teoriaansa puolustaakseen demokratiaan perustuvaa pluralistista yhteiskuntaa. Toisin kuin sekä marxilaiset että hayekilaiset fundamentalistit, teoria kuvasi länsimaailman monimutkaisena ja ristiriitaisena, mutta kuitenkin perusteiltaan demokraattisesti toimivana järjestelmänä. Molemmat tutkijat päätyivät 2000-luvun kynnyksellä hyvin pessimistisiin ajatuksiin demokratian mahdollisuuksista. Neoliberalistinen innostus oli ajanut heidän ylitseen.
Vapaus
vai terrori
Tämä markkinatalouden ja diktatuurin yhteiselämä – Chimerica, Chermany ja Chinlandia – synnyttää vaikeita poliittisia ja moraalisia ongelmia. Suomessa ja EU:ssa markkinafundamentalistit saarnaavat markkinoiden pyhyyttä. Vanhusten hoitoa pitää kilpailuttaa kuoleman kynnykselle asti. Itse nämä fundamentalistit lähettävät pääomiaan Kiinan kommunistisen puolueen turvaamiin olosuhteisiin. Heidän toimintansa ei ole yhtä moraalitonta ja kauhistuttavaa kuin esimerkiksi IG Farbenin liikeidea Kolmannessa valtakunnassa, mutta herättää perusteltuja epäilyjä talouden ja kansantalouden johtajien demokraattisesta mielenlaadusta.
Ovatko he demokratian kannattajia? Joskus heidän tapansa argumentoida synnyttää vakavia epäilyksiä. Syntyy kuva, että meidän, suomalaisten kansalaisten, tulisi aina väistää markkinoiden tarpeiden edessä ja kieltäytyä demokraattisin menetelmin päätetyistä yhteisistä tavoitteista tai hankinnoista. Markkinafundamentalisteilla taas näyttää olevan oikeus puhua meille vapaudesta, mutta samaan aikaan harjoittaa elinkeinotoimintaansa kommunistisen diktatuurin suojissa ja osallistua siten sekä meidän että Kiinan orastavan demokratian murentamiseen. Toimintamalli ei siis puolusta sosiaalisen markkinataloudenkaan pitkäjänteisimpiä etuja.
Nils Torvalds
Ahneus ja vientiteollisuuden kohtalo
23.05.2010
Artikkeli kirjoitettiin Ytimen n:o 2/2010
Ahneus
ja vientiteollisuuden kohtalo
Chimerica, Chermany ja Chinlandia – tarina ihmemaiden tuhosta
Harvard Business School’in työpaperisarjassa viime joulukuussa julkaistussa artikkelissa Niall Ferguson ja Moritz Schularik luonnehtivat maailmantalouden keskeisintä ongelmaa termillä ”Chimerica”. Ferguson on aikaisemminkin käyttänyt tätä nimitystä kuvatakseen Yhdysvaltain ja Kiinan erikoista keskinäistä riippuvuutta. Joulukuun kirjoituksessa hän ja Schularik kutsuvat sitä ”kehitystiensä päähän tulleeksi talouden yhteistyömuodoksi”. He olettavat, että tulevaisuuden taloushistoriassa vuosi 2010 on vedenjakajavuosi. Vaikka Fergusonin ja Schularikin johtopäätökset lähtevätkin Yhdysvaltain tilanteen kuvauksesta, viittaavat he ongelmaan, joka on sekä globaali että erityisellä tavalla Suomea koskeva.
”Chimerican” ytimenä on toisaalta suruttomuuteen perustuva ylikulutus Yhdysvalloissa, toisaalta diktatorinen sorto ja siihen elimellisesti kytkeytyvän valuuttapolitiikan synnyttämä alikulutus Kiinassa. Tämä taas johtuu Kiinan valuutan keinotekoisesta 40 prosentin aliarvostuksesta.
Suuri osa johtavista taloustutkijoista on Fergusonin ja Schularikin kanssa samaa mieltä Yhdysvaltain ylikulutukseen liittyvistä ongelmista. Joukkoon kuuluvat mm. Harvardin Dani Rodrik, Berkeleyn Barry Eichengreen, Yalen Robert Shiller, Princetonin ja MIT:n Paul Krugman, Harvardin Kenneth Rogoff ja Marylandin yliopiston Carmen Reinhart.
Poikki
ja pinoon
”Chimerica”-ongelman ratkaisu on periaatteessa yksinkertainen: Yhdysvaltain kansalaisten on opittava taas säästämään ja Kiinan on nostettava valuuttansa arvoa tuolla 40 prosentilla. Toimenpiteillä olisi siunauksellisia seurauksia: amerikkalaisten lisääntynyt säästäminen palauttaisi osan tuotannosta, varjelisi maapallon luonnonvaroja ja pelastaisi meidät ehkä uusista tai entistä syvemmistä kriiseistä. Kiinan ylinopea talouskasvu hidastuisi ja tasaantuisi eri yhteiskuntaluokkien välillä. Tämä taas antaisi maan hallitukselle ja puolueelle mahdollisuuden hallita yhteiskunnan kehitystä hieman pidemmällä aikavälillä.
Käytännössä ongelman ratkaisu on vaikeampi.
Kaikki kansainväliset suuryhtiöt ovat samantapaisessa kierteessä. Tuotannon siirtyminen halvan työvoiman maihin ja viennin laskutus dollareissa tai euroissa ovat synnyttäneet harhakuvitelman alati kasvavista voitoista. Edellytyksenä on kuitenkin, että tuotanto entistä useammin siirretään halvan työvoiman maihin. Lopputuloksena on kehittyneiden ja demokraattisten maiden kolmen perusrakenteen oheneminen ja murtuminen.
Hyvinvointivaltio ei kestä veropohjan kaventumista. Siitä seuraa että koulutus ja sen myötä innovaatiokyvyn edellytykset murenevat. Lopuksi ITC-alan teollinen rakenne käy niin ohueksi, ettei ole mahdollista ylläpitää vientiyhtiöiden ympärille syntynyttä innovatiivista pienyritysverkkoa.
Epätasapainon
vaalijat
Tästä uhasta johtuen suurimmat epätasapainot maailmantaloudessa pitää oikoa. Kansainvälinen kauppa on tienhaarassa ja kansainvälisen kaupan epätasapaino edellyttää nyt päätöksiä. Ne voivat syntyä joko eri osapuolten yksittäisillä ja toisiaan vastaan suunnatuilla toimenpiteillä tai yhteisillä globaaleilla ja tietoisesti yhteisten tavoitteiden puolustamiseksi suunnatuilla päätöksillä. Ensimmäinen vaihtoehto on todennäköisempi ja vaarallisempi. Toinen vaihtoehto lipuu hitaasti järkevän ja vastuullisen poliittisen toiminnan ulottumattomiin.
Ensimmäinen vaihtoehto on itse asiassa jo syntymässä. Huhtikuun alussa senaattori Charles Schumer (dem) teki lakialoitteen Kiinan harjoittamaa valuuttavehkeilyä vastaan. Samaan aikaan Kiinan pääministeri Wen Jiabao varoitti maataan uhkaavista protektionistisista toimenpiteistä. Martin Wolf kirjoitti huhtikuun puolessavälissä Financial Timeissa, että häntä ”on alkanut epäilyttää voiko avoin globaali talous selviytyä kriisistä”. Samassa kirjoituksessa hän – viitaten Fergusonin ja Schularikin artikkeliin – käytti uusiosanaa ”Chermany” kuvataksensa Saksan ja Kiinan varallista keskinäistä riippuvuutta. Intian ja Kiinan suhdetta on jo kutsuttu Chindiaksi. Ongelma on riistäytymässä hallinnasta.
Maailma on täten välttämättömien ratkaisujen kynnyksellä. Emme pysty tasapainottamaan rakenteellista vinoutumaa ilman että maailmankaupan volyymi alussa pienenee. Joku joutuu siis ainakin tilapäisesti kärsimään, ja politiikan – ja moraalin – kannalta on tietenkin mielenkiintoista arvioida kuka tai ketkä tässä joutuvat ensisijaisiksi kärsijöiksi.
On todennäköistä, että se kansainvälisen kaupan osallistuja, jolla on huonoin tai hitain päätöksentekomekanismi, on myös suurin kärsijä. Tämä vastaus viittaa EU:hun ja köyhimpiin kehitysmaihin.
Demokratia ja
maailmankauppa
John Gerard Ruggie kirjoitti 1980-luvun alussa embedded-ilmiöstä. Tietokonemaailmassa embedded-termi käännetään yleensä sulautetuksi järjestelmäksi. Se tarkoittaa järjestelmään diskreetisti, pinnan alle ja näkymättömästi, upotettua ohjausjärjestelmää. Ruggie käytti embedded-termiä kansainvälisen kaupan järjestelmään toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä upotetuista liberaaleista ja demokraattisista arvoista. Tätä ajatuspolkua on sittemmin Philip G. Cerny seurannut kuvatessaan neoliberaalisen talousteorian ja talousideologian vaikutusvallan kasvun kasvua. Ruggie päivitti teoriansa vuonna 2008 ilmestyneessä kirjassa Embedding Global Markets.
Neoliberalismin keskeinen opinkappale on tehokkaiden markkinoiden hypoteesi, mikä tarkoittaa - jos taas mutkia hiukan suoristetaan - että markkinoilla on aina tarvittava informaatio. Olettamuksesta seuraa, että markkinat eivät tarvitse sääntelyä tai että sääntely on pahasta.
Tämä olettamus on nyt sulautettu WTO:n, EU:n ja kansainvälisen kaupan sääntöihin. Tuloksena on sekä taloudellisesti että poliittisesti tasapainoton tila.
Tasapainon palautuksella on jo kiire.
Olen nähnyt metalli- ja elektroniikkateollisuuden piirissä esitetyn arvion, jonka mukaan Suomessa olisi vuonna 2015 vain 140 000 alan työtekijää. Nyt työntekijöitä on yli 287 000, joista 57 000 oli vuoden alussa pakkolomalla.
Suomen pitäisi tästä syystä harjoittaa talous- ja teollisuuspolitiikkaa, joka ottaa Chinlandian haasteet huomioon. Pelkkä laskelma, joka osoittaisi, minkälainen teollisuus pärjäisi uusissa olosuhteissa, auttaisi asiaa. Laskelma olisi muutenkin mielenkiintoinen, koska se osoittaisi minkä verran Suomesta on vuotanut teollisuutta muualle Kiinan aggressiivisen valuuttapolitiikan tähden. Samalla se osoittaisi miten paljon työttömyyttä ja inhimillistä kärsimystä globalisaation nykyinen muoto aiheuttaa.
Valtio
sortajana
Kotimaisessa keskustelussa esiintyy myös eräs ongelmallinen väite. Yhä enemmän päätöksiä tehdään yksinomaan markkinatalouden perustein. Kilpailuttamisen logiikka johtaa helposti siihen, ettei kansalaisten halua kuluttaa kollektiivisesti joitakin palveluja oteta huomioon. Demokratian ja markkinoiden ristiriidassa ns. markkinavoimat haluavat ehdottomasti ratkaista päätöksiä ahtaasti ymmärrettyjen etujensa mukaan siitäkin huolimatta, että Suomen kaltaisessa pienessä maassa ei joka alalla yksikertaisesti ole toimivia markkinoita.
Ongelmana tämä ei sinänsä ole uusi. Saksassa Konrad Adenauerin ja Ludwig Erhardin puolue yritti 1930-luvun taloudellisten ja poliittisten opetusten jälkeen tasapainoilla valtion ja markkinoiden vallan välillä. Samansuuntaista tasapainoilua esiintyi kaikissa demokraattisissa hyvinvointivaltioissa.
Näitä ajatuspolkuja kulkivat amerikkalaiset tutkijat Robert A. Dahl ja Charles E. Lindblom. He yrittivät kylmän sodan ennakkoluuloisessa ilmapiirissä luoda polyarch-teoriaansa puolustaakseen demokratiaan perustuvaa pluralistista yhteiskuntaa. Toisin kuin sekä marxilaiset että hayekilaiset fundamentalistit, teoria kuvasi länsimaailman monimutkaisena ja ristiriitaisena, mutta kuitenkin perusteiltaan demokraattisesti toimivana järjestelmänä. Molemmat tutkijat päätyivät 2000-luvun kynnyksellä hyvin pessimistisiin ajatuksiin demokratian mahdollisuuksista. Neoliberalistinen innostus oli ajanut heidän ylitseen.
Vapaus
vai terrori
Tämä markkinatalouden ja diktatuurin yhteiselämä – Chimerica, Chermany ja Chinlandia – synnyttää vaikeita poliittisia ja moraalisia ongelmia. Suomessa ja EU:ssa markkinafundamentalistit saarnaavat markkinoiden pyhyyttä. Vanhusten hoitoa pitää kilpailuttaa kuoleman kynnykselle asti. Itse nämä fundamentalistit lähettävät pääomiaan Kiinan kommunistisen puolueen turvaamiin olosuhteisiin. Heidän toimintansa ei ole yhtä moraalitonta ja kauhistuttavaa kuin esimerkiksi IG Farbenin liikeidea Kolmannessa valtakunnassa, mutta herättää perusteltuja epäilyjä talouden ja kansantalouden johtajien demokraattisesta mielenlaadusta.
Ovatko he demokratian kannattajia? Joskus heidän tapansa argumentoida synnyttää vakavia epäilyksiä. Syntyy kuva, että meidän, suomalaisten kansalaisten, tulisi aina väistää markkinoiden tarpeiden edessä ja kieltäytyä demokraattisin menetelmin päätetyistä yhteisistä tavoitteista tai hankinnoista. Markkinafundamentalisteilla taas näyttää olevan oikeus puhua meille vapaudesta, mutta samaan aikaan harjoittaa elinkeinotoimintaansa kommunistisen diktatuurin suojissa ja osallistua siten sekä meidän että Kiinan orastavan demokratian murentamiseen. Toimintamalli ei siis puolusta sosiaalisen markkinataloudenkaan pitkäjänteisimpiä etuja.
Nils Torvalds